Runotyttö (osa 1.)

Jos Runotyttö ei olisi ollut Lukutähden toivekirja, olisin varmaan jättänyt sen kesken. Mutta ah, miten iloinen olen etten tehnyt niin! Usein kirja on ”vain” tarina, mutta jotkut kirjat ovat kuin omia maailmojansa ja sellainen Runotyttö on. Se on sukellus menneeseen pienen orpotytön kenkiin. Sukellus kokonaan eri maailmaan, ja se maailma totta vie hengittää ympärillä. Kirjan rytmi ja kerronta ovat rauhallista, kuvailevaa ja tarkkaa. Ja se on toki myös se syy miksi olisin kirjan jättänyt kesken alkumetreillä. Sinänsä siis myös kiinnostava huomio miten hektisistä omasta lukemisestakin on tullut, ettei sitä oikein malta enää keskittyä hitaasti tempoavaan kerrontaan.



En voi olla miettimättä, että kirjailija L.M. Montgomery on kirjoittanut kirjan vuonna 1923, millä, kirjoituskoneella? Pelkkä ajatus pyörryttää. Ja miten ajaton kirja on! Koulukiusaamista, hankalia sukulaisia, naapuririitoja, ihastuksia, pelkoja, sairauksia ja silti leikkejä, naurua, herkkuja ja yllättävääkin rakkautta. Päähenkilön Emilyn ja hänen Elizabeth-tätinsä suhteen kasvutarina on mielestäni kirjan parasta antia. En siis ihmettele enää ollenkaan sen saamaa klassikkoleimaa.



Samalla kirja on aikahyppy menneisyyteen, joka voi etenkin nykynuorille olla kovinkin kiinnostavaa. Eih, korjaan, se on meille kaikille kiinnostavaa. Ja järkyttävää toki myös. Vaikka kirja ei tosiaankaan herkuttele kaameuksilla. Kirja soveltuu mielestäni hyvin +9v. lapsille, mutta myös yllättäen aikuisille, jotka kaipaavat rauhallista lukemista mihin upottautua. 1920-luvun maailma toki näkyy kirjassa. Aina nyt pari kissaa voi hukuttaa ja lapsia teljetä huoneisiin rangaistukseksi. Varmasti silloin oli myös ok, että aikuiset äijät lirkuttelivat 12-vuotiaalle tytölle (yöks, mutta ehkä nämä kohdat menevät lapsilta ohi). Kirjassa on toki myös aikansa huomioiden todella paljon uskonnollista sisältöä. Mutta silti, yli sata vuotta myöhemmin, se on yhä vetävä kirja! Luulen, että osa kiitoksesta kuuluu suomentajalle Kaisa Rannalle!



Varmasti otan sarjan seuraavan osan luentaan jossain vaiheessa. Kiinnostuin myös kirjan kautta kirjailijan toisesta, ehkä jopa tunnetummasta Anna-sarjasta. Vihervaaran Annastahan on tehty myös Netflixin sarjakin ”Anna, a lopussa”. Ehkä pitää ottaa katseluun (vai lukeako kirjat ensin?)